KAVIn aluesarja: MAN ON THE MOON (1999)

6.10. ma 18

On selvää, että jos aikoo käyttää 52 miljoonaa dollaria elokuvaan unholaan jääneestä 70-luvun koomikosta, täytyy uskoa hänen elämänsä olevan jollakin tapaa todella poikkeuksellinen (tämä lienee sääntö numero yksi kursseilla tyyppiä Käsikirjoittamisen syventävät opinnot: Biopicit). Paperilla Andy Kaufmanin elämäntarina näyttääkin kiehtovan epätodennäköiseltä. Tässä sitä on introvertti tilannekoomikon kuvatus, joka nousi kuuluisuuteen johtamalla Mighty Mouse –yhteislaulua, teeskentelemällä olevansa mihinkään kykenemätön siirtolainen ja käymällä fyysisesti ihmisten kimppuun. Kuten hyvän elämäkertaelokuvan päähenkilön kuuluukin, hän kuoli nuorena (keuhkokuumeeseen 36-vuotiaana, vaikka ei tupakoinut, mikä sekin on tavallaan huvittavaa).

Ongelma on siinä, että vaikka Kaufmanin tarinassa on tarvittava kiintiö omituisia mutta tosia tapahtumia, se ei voi onnistua valtavirtaviihteenä koska Kaufman ei ollut erityisen miellyttävä persoona. Ja mikä tärkeämpää, hän oli sellaisen komediatyylin mestari, joka, kuten hänen agenttinsa George hänelle kertoo, “huvittaa vain kahta ihmistä tässä universumissa”. Tällä hän viittaa Kaufmaniin ja hänen kumppaniinsa Bob Zmudaan, vaikka mukaan olisi tietysti laskettava myös Man on the Moon –elokuvan ohjaaja Milos Forman ja päänäyttelijä Jim Carrey. Jälkimmäisten kunniaksi on sanottava, että he eivät juuri yritä makeuttaa näitä katkeria pillereitä. Kaufman, jota Carrey suurenmoisesti esittää ärsyttävimpiä manerismeja myöten, säilyy läpi elokuvan röyhkeänä paskiaisena, jonka psykologiaa elokuva ylimielisesti kieltäytyy tuomasta esille – tai ehkä kyse on vain Kaufmanin perheen tai ystävien aiheuttaman oikeusjuttujen uhan aiheuttamasta selkärangattomuudesta. Kaufman on monella tapaa Formanin edellisen elokuvan, Larry Flyntin nimihenkilön sukulaissielun. Sekä Kaufman että perustuslain puolustajaksi vääntynyt pornokuningas ovat ovelia, syvästi rikkinäisiä hahmoja, joita Forman (Tshekkipakolainen, joka on aina ihannoinut uuden kotimaansa tarjoamia mahdollisuuksia ihmisen itsensä toteuttamiseen, kuinka vastenmielisiä tulokset sitten ovatkaan) heroisoi täysin rinnoin. Vaikka Kaufmanilla ei ole samaa historiallista merkitystä kuin Flyntillä, hänellä on kannattajia, jotka vieläkin toitottavat hänen ‘subversiivisten’ esitystensä puolesta – Kultahatun lukemista tuntikausia monotonisella äänellä ja muita temppuja joista on poikkeuksetta hauskempi kuulla kuin kokea niitä. Taaskin elokuvaa on tavallaan kiitettävä siitä, että se antaa Carreyn imitaatioiden mennä aina tylsyyden rajoille saakka. Avainkohtauksessa Kaufman kysyy transsendentaalisen mietiskelyn gurultaan mikä komedian salaisuus on. Vastaus: “Hiljaisuus!” Tällä on vastineensa ainakin Kaufmanin esityksiä säestävissä taputusten ja naurujen puutteessa, mikä liittyy Kaufmanin pyrkimykseen puskea koominen ajoitus inhimillisen sietokyvyn rajoille. Eräässä hienossa kohtauksessa näemme hänet väittelemässä televisioyhtiön johdon kanssa siitä, kuinka pitkään televisioasema voi laittaa kuvan pyörimään lähetyksessä ennen kuin syntyy kansakunnan läpi lyövä television takomisten aalto.

Man on the Moon alkaa sillä, että Kaufman tulee kertomaan meille elokuvan olevan niin huono, että hän on päättänyt leikata suoraan sen loppuun. Niinpä loppukrediitit pyörivät kunnes Kaufman palaa selittämään, että tarkoituksena oli vain pelottaa pois ihmiset, jotka eivät ymmärtäisi sitä. Ikävä vain, ettei ei tässä elokuvassa kovin paljoa ymmärrettävää olkaan.
– Leslie Felperin, Sight & Sound, April 2000, HB

Yhdysvallat/Iso-Britannia/Saksa/Japani 1999 • Ohjaus: Miloš Forman • Pääosissa: Jim Carrey, Danny DeVito, Courtney Love, Paul Giamatti • KAVI 35 mm • suom. tekstit/svensk text • K7 • 119 min