KAVIn aluesarja: SUDEN HETKI (1967)

20.10. ma 18

Kerta kerralta Ingmar Bergmanin elokuvat jättävät yhä voimakkaamman elämyksen “jo kerran nähdystä”. Tämä on aivan loogista, sillä olemmekin nähneet näkemämme aikaisemmin – mutta toisten kuvien, tarinoiden ja hahmojen kautta. Suden hetkessä tämä tunne on epätavallisen vahva. Elokuva on kuin jonkinlainen Bergman-antologia, täynnä yhtymäkohtia hänen aikaisempiin teoksiinsa: henkilöiden nimet, näyttelijöiden valinta, aavemainen kokoelma ihmisiä ja määrätyt elokuvalliset otteet ovat tuttuja – koemme uudelleen koko sen verkon, jonka Bergman tietoisesti ja tiedostamatta punoo elokuviensa ympärille.

  Ja kuitenkin muutosta on tapahtunut. Raivokkuudella, joka on todellista – olipa hänen vastustamansa paholaisen rooli miten valheellinen hyvänsä –  ja ehtymättömältä tuntuvalla muuntautumiskyvyllä hän heijastaa henkilöidensä kamppailun alati uusin kuvin. Mutta kaikista näennäisistä poikkeamista huolimatta hänen maailmansa on hämmästyttävän liikkumaton. Se on hyväksyttävä sellaisenaan kuten hänen tapansa puhua, jotta edes jonkinlainen kontakti voisi syntyä.

  Bergmanissa on aina piillyt kauhuelokuvien ohjaaja. Suden hetkessä hän sananmukaisesti astuu kauhuromantiikan maailmaan. Elokuva kertoo ihmisestä, jonka elämä hajoaa ja luhistuu. Todellisuus ja painajaiset sulautuvat toisiinsa. ulkoiset kauhukuvat, jotka Bergman yleisölle tarjoaa jäävät kuitenkin elokuvan sisäisen tuskan varjoon.

  Suden hetkessä kerrotaan taiteilija Johan Borgista, jonka elokuvan alussa sanotaan kadonneen kotoaan… Hänen vaimonsa Alman ohjaajalle luovuttama päiväkirja sekä Alman kertomus toimivat elokuvan runkona.

  Johan Borgin tarinassa kerrotaan onnettomasta ihmisestä, joka luisuu kauhunäkyjen täyttämään ihmissyöjien maailmaan. Se on sairaskertomus, joka etäännyttämisyrityksestään huolimatta paljastaa niin armottomasti Johan Borgin persoonallisuuden että katsoja kokee sen lähes dokumentaarisena.

  Käsittääkseni Bergman näyttää meille sen, millaisena pelon ja tuskan tuhoisa kaaos ilmenee ihmisessä. Johanin toiminnan kaikki vastakohdat viittaavat samaan ristiriitaiseen sulkeutuneisuuteen. Hän heittää piirustuslehtiönsä syrjään, kun inspiraatio puuttuu ja joutuu heti kauhunäkyjensä valtaan; hän pyytää apua mutta torjuu sen heti; pakenee mutta palaa takaisin.

   Olennaisempaa on kuitenkin se, miten Alma saa kokea, että hän ei kykene rakkaudellaan pelastamaan Johania ja itseään. Hän on tavallinen ihminen, hän pelkää ja on mustasukkainen menneisyydelle, jonka vallassa hän huomaa Johanin edelleen olevan. Alma elää todellisuudessa, haluaa kokea elämän sellaisena kuin se on. Mutta kenenkään elämä ei ole niin turvallinen etteikö toisen onnettomuus voisi järkyttää sitä. Ja elokuvan lopussa näemme kuinka Alman todellisuus pirstoutuu.

   Etsintänsä, inhonsa ja tuskansa Bergman valaa kuvaukseen juhlista rappeutuneen ja vararikon tehneen von Merkensin aatelisperheen luona, jonne Johan ja Alma kutsutaan. Tässä karrikoidussa kohtauksessa Bergman ilmaisee halveksuntansa porvaristoa kohtaan tavalla joka tuo mieleen vastaavan jakson Kesäyön hymyilystä. Sitten seuraa painajaisuni, jossa Johan kohtaa ihmissuden. Se on arvoituksellinen jakso pahuudesta ja syyllisyydestä, toteutettu Viettelysten illan klovni-tarinasta muistuttavin mykin kuvin. Lopulta näemme Johanin toisen painajaisunen, jonka aikana hän katoaa. Tämä jääkylmä kuumenäky suden hetkellä, aamunsarastuksen aikaan on elokuvan kammottavin jakso.

  Tässä kauhugotiikassa havaitsemme paljon piirteitä vanhasta Bergmanista, ja on vaikea tunkeutua sen kouristuksenomaiseen ytimeen. Tunnistamisprosessin lisäksi huomaamme kuitenkin miten täydellisesti Bergman hallitsee elokuvakielensä.

  Tähän elokuvaan on kiteytynyt Bergmanin synkkä puoli, itsehalveksunta, epäluulo ja elämänpelko. Eräässä linnassa tapahtuvassa nukketeatterioopperan kaltaisessa jaksossa Bergman lainaa “Taikahuilua”: “Oi, ikuinen yö, milloin väistyt, milloin silmäni kohtaa valon?” On kuin Mozart kulkisi enkelin hahmossa läpi huoneen ja esittäisi kysymyksen jota Bergman yrittää muotoilla.

  Mutta itse hän ei suoranaisesti kykene pukemaan kuviksi Suden hetken sisintä viestiä. Tämä ydin löytyy Johanin kertomuksesta Almalle – hän kertoo lapsuudenmuistosta joka vainoaa häntä. Hän on tehnyt jotakin pahaa ja rangaistukseksi hänet suljetaan pimeään komeroon. Hänelle on kerrottu, että siellä asustaa pieni ihminen, joka syö tuhmia lapsia. Hän joutuu paniikin valtaan, pyytää anteeksi, pääsee ulos, saa isältään selkäänsä, äidiltä anteeksiantavia sanoja.

  Johan elää Alman kanssa, mutta hänen useita vuosia sitten Veronica Vogleria kohtaan tuntemansa intohimo ajaa häntä yhä takaa – juuri se vie hänet painajaisten alentavaan maailmaan. “Jospa kärsivällisesti piirtäisin kuvasi yhä uudelleen joka päivä”, hän sanoo Almalle. Mutta sismmässään hän ei välitä vaimostaan, hän hakee toisenlaisia kuvia, kuvia elämää kohtaan tuntemastaan pimeänpelosta. Hän hakee pelkoa, jonka luo on mentävä, mutta jota hän ei lopulta pysty hallitsemaan.

  Bergman on tehnyt useita muunnelmia tästä kauhun pimeästä huoneesta. Elokuvan Kuin kuvastimessa eräässä kohtauksessa se muunnettiin metafyysisiksi termeiksi. Nyt hän puhuu siitä peittelemättä, mutta ei esitä sitä kuvin  – ja kuitenkin koko elokuva tuntuu tämän kertomuksen uudelleenkirjoitetulta versiolta.

  Katsoessaan Suden hetkeä tuskin ajattelee näyttelijöitä: kyseessä on ohjaajan elokuva. Lukuunottamatta Liv Ullmania. Hän kuvailee mennyttä onnen hetkeä sellaisella luonnollisuudella, jollaista ei muualta elokuvasta löydä. Juuri hänen inhimilliseen lämpöönsä on kiinnitettävä huomiota – hänen yrityksiinsä pelastaa Johan avuttomine kysymyksineen – jotta Suden hetkestä ei tulisi pelkästään pelottava kauhun ilmaus.

– Mauritz Edström  (DN 20.2. 1968)

Ruotsi 1967. Tuotantoyhtiöt: Svensk Filmindustri. Tuottaja: Lars-Owe Carlberg. Ohjaus, Käsikirjoitus: Ingmar Bergman. Kuvaus: Sven Nykvist. Lavastus: Marika Vos-Lundh. Musiikki: Lars-Johan Werle. Leikkaus: Ulla Ryghe. Pääosissa: Liv Ullman (Alma), Max von Sydow (Johan Borg), Erland Josephson (paroni von Merkens), Gertrud Fridh (Corinne von Merkens), Bertil Anderberg (Ernst von Merkens), Gudrun Brost (vanha rouva von Merkens), Georg Rydeberg (arkkivaari Lindhorst), Ulf Jo-hansson (kuraattori Heerbrand), Naima Wifstrand (vanha rouva), Ingrid Thulin (Veronica Vogler), Lenn Hjortzberg (kapellimestari Kreisler), Agda Helin (palvelustyttö), Mikael Rundqvist (poika), Mona Seilitz (nainen ruumishuoneella), Folke Sudquist (“Taikahuilun” Tamino). Helsingin ensi-ilta: 29.3.1968 Maxim, maahantuoja: Filmipaja Oy / Mäkelä. VET 76420 – K16 –2405 m / 88 min